Finding Peace at the Heart of Islam
 
HomePortalFAQRegisterLog in
~Bismillahir Rahmanir Raheem~ Salam Alaikum, Welcome sisters and brothers, Muslim and Non-Muslim friends! Come learn and share with us.

Share | 
 

 Islamilainen Hengellisyys- unohdettu Vallankumous (A Finnish Article)

View previous topic View next topic Go down 
AuthorMessage
Obedient Angel
Admin
Admin


Join date : 2011-04-30
Posts : 2448

PostSubject: Islamilainen Hengellisyys- unohdettu Vallankumous (A Finnish Article)   Wed Sep 28, 2011 8:41 am


Islamilainen Hengellisyys- unohdettu Vallankumous

© Abdal-Hakim Murad

Kääntänyt: Ummunuh


FANATTISUUDEN KÖYHYYS

“Veri ei ole argumentti” kuten Shakespeare kirjoitti. Surullista kyllä, ne jotka eivät ole samaa mieltä ovat nielaisseet muslimien rivit. World Trade Centeristä, eilisestä globaalin talouden symbolista, on tullut monumentti globaalin Islamin epäonnistumiselle hallita niitä, joiden mielestä Länsi voidaan kiusata muuttamaan kurittomat tapansa lähemmäksi Itää. Mitään kunnollista syytä ei ole saatavilla. Se ei yksinkertaisesti riitä, että mekkaloidaan, kuten monet ovat tehneet, että ”kanat palaavat kotiin kukon luokse” ja protestoida vihan kumpuavan Washingtonin myötämielisyydestä Israelin etnisille puhdistuksille. Tietysti on totta - kuten Shabbir Akhtar on kirjoittanut - että voimattomuus voi turmella yhtä tehokkaasti kuin voima. Mutta ymmärtäminen ei ole sanktioita tai edes myötäelää. Viattoman elämän ottaminen saavuttaakseen tavoitteensa on rajuimman maallisen eettisyyden tunnusmerkki ja on täydellinen vastakohta uskonnon asettamille moraalisille lähtökohdille.

Oli aika, ei kovin kauan aikaa sitten, kun “ultrat” oli harvinaisia ja muodostivat pikkuruisen syylän, maailmanlaajuisen yrityksen elvyttää Islam, kasvoissa. Surullista kyllä, meillä ei ole enää ylellisyyttä olla huomioimatta heitä. Äärimmäisyys on levinnyt, ja keskilinja, antanut tietä, hajaantunut ja hämmentynyt. Ja tämän keskilinjan, johon liittyi Profeetan esimerkin seuraaminen, heikentyminen on vuorostaan kiihtynyt ekstremistien paheksunnan seurauksena joka ei kohdistu vain heihin itseensä vaan omistautuneisiin muslimeihin kaikkialla. Tässä kohtaa, kuten muuallakin, median edut ovat vahvasti meitä vastaan. David Koresh voi lähettää Raamatullista sanomaansa Apocalypse Ranchilta ilman että kristillisyyden kuvaa tai edes sen adventisti siipeä, millään tapaa loataan. Mutta kun pieni Islamilainen ryhmittymä räjäyttää ruotsalaisia turisteja Kairossa, ”sotilaallisten muslimien” pilkkaaminen leviää välittömästi joka puolelle.

Jos tämä jatkuu, Islamilainen liike epäonnistuu muodostamaan todellisen haasteen kulttuurilliselle ja hengelliselle uudistukselle ja on vain olemassa pienenä pirstaleena raivokkaissa ryhmittymissä. Sellainen tulevaisuuden näkymä on tyrmistyttävä ja nöyryyttävä loppu sille uskonnolle, joka kerran ylitti kaikki muut väittelyn ja vastustuksen suvaitsevaisuudellaan, ja se loppu on nyt todellinen uhka. Menneinä 15 vuotena koko Islamilainen työ on ollut enenevässä määrin radikaalimpaa ja sitä on ajanut perinteisten Islamilainen instituutioiden ja vanhempien liikkeiden havaittu epäonnistuminen johdattaa muslimit arvokkaaseen, mutta tähän mennessä epärealistiseen, ”Islamilaisen valtion” luvattuun maahan.
Jotta tämä viimeinen katastrofi vältetään, tulee valtavirran saada takaisin aloitekykynsä. Mutta jotta tämä tapahtuisi, sen täytyy alkaa tunnustamalla että maltillisuuden radikaalilla kritiikillä on voimansa. Islamilainen liike on tähän mennessä ollut huomattavan epämenestyksellinen. Meidän täytyy kysyä itseltämme kuinka mies kuten Nasser, teurastaja, epäonnistunut sotilas ja kyyninen kanankiihottaja, pystyi valloittamaan niin keskeisen maan kuten Egypti, huolimatta hänen uskomustensa tyhjyydestä, samaan aikaan kun Muslimi Veljeskunta, sen houkutellessa miljoonia jäseniä, epäonnistui ja epäonnistui jatkuvasti kuusi vuosikymmentä. Radikaalit syytökset epäonnistumisesta sen menetelmien vuoksi eivät voi olla vääriä sellaisen surkean ja pitkittyneen epäpätevyyden yhteydessä.

Tässä yhteydessä - hätkähdyttävästi, ehkä, mutta ylitsepääsemättömästi - meidän täytyy esittää asiamme Islamilaisen hengellisyyden elpymisestä. Jotta se saadaan koskaan kukoistamaan, ”Islamilainen elpyminen” täytyy saada näkemään että se on kriisissä ja että sen henkiset pääomat ovat riittämättömät vastaamaan nykyaikaisia tarpeita. Vastaus tähän täytyy perustaa kollektiiviselle muhasaballe, itsetutkiskelulle, joka jättää varjoonsa elvyttäjien ideologisen neo-Islamin ja palata klassisempaan ja alkuperäiseen Muslimeiden dialektiikkaan.

Taudin oireellisuuteen liittyy se tosiasia, että kaikista Islamilaisen liikkeen kriisiin tarjotuista selityksistä, ainoa autenttinen Muslimi tulkinta, nimellisesti, on että Jumalan ei pitäisi antaa sille Hänen tukeaan, on silmiinpistävän poissa oleva. On totta, että usein kuulemme Koraanin jakeen joka sanoo ”Jumala ei muuta ihmisten kohtaloa, elleivät he itse muuta sitä, mikä heidän sydämissään on” (Koraani 13:11) Mutta näyttää siltä, että ikinä sen periaatetta ei ole käsitelty älykkäästi. Oletetaan, että tämä pyhä teksti on täällä vain yksilön moraalin uudistumisen valjastamiseksi kollektiiviseksi yhteiskunnallisen menestyksen ehdoksi. Mikään ei voisi olla vaarallisempaa, kuitenkin, että mitataan sellaista moraalista uudistusta fiqhin mittatikulla ilman, että kiinnitetään huomiota onko saavutetut ansiot saatu vaatimusten mukaiset (suhteellisen helppo tehtävä) vai suoritettu spontaanisesti aidosta sielun uudelleen suuntaamisesta. Jae puhuu henkisestä muutoksesta, tarkemmin, uskovien nafsin muutoksesta. Ja kuten siunattu Profeetta ei koskaan väsynyt meitä muistuttamasta, ulkoisesta sääntöjen noudattamisella on vain vähän arvoa jos sitä ei heijasta ja luo todistettavasti oikeamielistä sydäntä. ”Kukaan ei pääse Puutarhaan töidensä perusteella” kuten hän ilmaisi. Samaan aikaan, syvästi tuomitseva ja teko-painotteinen modernin Islamin elvyttämisen sävy, (meidän tulisi hiljentää ongelmallinen sana ”fundamentalistinen”) takertuu näkyville moraalisuuden julistuksille, on epäonnistunut ottamaan esille piilevän kysymyksen siitä että mihin tarkoitukseen ilmestyminen on. On teologista hölynpölyä ehdottaa, että Jumalan pääasiallinen huoli on meidän kyky noudattaa monimutkaisia ohjeita. Hänen huolensa on enemmin, että palautuisimme, työn ja Hänen armonsa kautta, puhtauden ja tasapainon tilaan jossa synnyimme. Säännöt ovat elintärkeitä päästäkseen päämäärään ja helpottavat sitä mutta eivät ota sen paikkaa.

Korostaakseen tätä seikkaa, Pyhä Koraani tarjoaa sävähdyttävän vertauksen. Aabrahamin suurassa, jakeista 24 -26, luemme:

”Etkö ole huomannut, miten Jumala esittää vertauksen pyhästä sanasta? Se on kuin oivallinen puu, jonka juuret ovat lujassa ja jonka oksat ojentuvat taivaaseen. Herransa käskystä se tuottaa hedelmiä jokaisena vuodenaikana. Ja Jumala esittää edelleen vertauksia ihmisille, että he painaisivat ne mieleensä. Ja pahuuden sana on verrattavissa kelvottomaan puuhun, joka on kiskaistu irti maasta, eikä voi enää seisoa pystyssä.”

Tafsirin oppineiden mukaan, tässä viitataan sanoihin (kalima) joilla kuvataan uskoa ja epäuskoa. Edellistä kuvataan luonnollisena kasvuna, jonka moraalin ja älyn saavutusten kukintaa ruokkivat vahvat juuret, jotka vuorostaan tarkoittaa uskon perusteita: saatujen todisteiden laatua ja varmuutta ja Jumalan tiedostamista jotka jo yksin merkitsee sitä että tiukasti kiinni olemassaolon todellisuuteen. Näin tuotetut hedelmät – käsin kosketeltavat uskonnollisen elämän hyödyt – ovat pysyviä (joka kerta) eivätkä ole omia saavutuksia vaan ne tulevat vain ” Luojansa jäljessä”. Näin saavutetaan uskon luja elämä. Vastakohtaa vetää ainoa vaihtoehto: kufr, joka ei pohjaudu todellisuuteen vaan illuusioon ja siten ” ei omaa mitään pysyvää”. "[Lisää aiheesta: Habib Ahmad Mashhur al-Haddad, Key to the Garden (Quilliam Press, London 1990 CE), 78-81.]

Tämä kulkureitti, joka muistuttaa joitain binaarisia ihmistyyppien luokituksia, jotka esitetään aikaisin Surat al- Baqarassa, tarkasti kiteyttää uskon ja töiden suhteen, niiden välisen hierarkian ja kestävän tasapainon ravinnon ja hedelmien välille, antamisen ja ottamisen välille, joka todellisessa uskossa pitää säilyttää.

Näitä kriteereitä vastaan meidän tulisi tarkastella nykyaikaisten ”aktivistein” uskon tyyliä. Onko nuori ”ultra”, raivonsa kanssa, joka joskus saattaa alistaa hänet hermoston häiriöille, ja hänen takertumisensa suhteellisen suppealle alueelle asioita ja huolenaiheita, todella lujasti juurtunut ja hedelmällinen joka kuvataan tässä Koraanista saadussa vertauksessa?

Antakaa kun valotan vastausta esimerkillä joka pohjaa omiin kokemuksiini.

Tunsin ennen, aika hyvin, radikaalin ”islamilaisen” ryhmän, Jama´at Islamiyan johtajan Egyptiläisessä Assiutin yliopistossa. Hänen nimensä oli Hamdi. Hän kasvatti muhkean parran, jatkuvasti hankasi hampaitaan miswakilla ja kulutti aikansa saarnaamalla vihaa kopti kristittyjä kohtaan, joiden kimppuun usein hyökättiinkin ja hakattiin hänen khutbiensa seurauksena. Hänellä oli satoja seuraajia; itse asiassa, Assiut on tänä päivänäkin Wahhabi tyylisen tiukanlinjan aktivismin linnoitus.

Tarinan opetus on, että noin viisi vuotta tuttavuutemme jälkeen, kohtalo toi minut jälleen kasvokkain Shaikh Hamdin kanssa. Tällä kertaa, sattumalla tavatessani hänet Kairon kaduilla, en ollut tunnistaa häntä. Parta oli poissa. Hänellä oli päällään housut ja paita. Yllättävintä oli että hän käveli nuoren länsimaalaisen tytön kanssa, joka paljastui Australialaiseksi, jonka kanssa, kuten hän lammasmaisesti minulle selitti, hän aikoi naimisiin. Puhuin hänelle ja minulle selvisi että hän ei enää ollut edes vähäkään harjoittava muslimi. Hän ei enää rukoillut ja hänen päämäärä elämässä oli lähteä Egyptistä, asua Australiassa ja tehdä rahaa. Erikoisinta oli että hänen kokemuksensa Islamilaisella aktivismissa ei ollut tehnyt mitään vaikutusta häneen - hän oli taas kerran se sama hämmentynyt, tavallinen Egyptiläinen nuori kuin ennen hänen kääntymistä ”radikaaliin islamiin”.

Tämä ilmiötä, jota voidaan kutsua ”salafi burnoutiksi”, on tunnistettavissa monessa modernissa muslimi kulttuurissa. Alku innostus, joka yleensä saadaan parikymppisenä, menettää höyryään noin seitsemästä kymmeneen vuotta myöhemmin. Vankila ja kidutus- joita usein tapahtuu islamilaisille radikaaleille - voi pidentää vakaumusta - mutta lopulta suurin osa näistä neo-muslimeista romahtaa, näennäisesti he eivät ole parempia kuin huonompiakaan heidän kokemuksensa jälkeen kulttimaisessa salafien ajattelumallin universumissa.

Tämä lyhytkestoinen äärimmäinen aktivismi pitäisi olla yhtä epäilyttävää kuin sen sisältö. Autenttinen Muslimi usko ei pitäisi olla näin herkkää; kuten Koraani sanoo, sen juuret pitäisi olla vahvat. Tästä pitää tehdä johtopäätös että Koraanissa kuvailluista kahdesta puusta, salafien ekstremismi edustaa toista ennemmin kuin ensimmäistä. Loppujen lopuksi, Sahabat eivät olleet tunnettuja heidän ohimenevästä sitoutuneisuudesta: heidän omistautuminen ja hartaus pysyi ylivoimaisen puhtaana kuolemaan saakka.

Mikä viehättää nuoria muslimeita tämän tyyppisessä hetkellisessä mutta armottomassa aktivismissa? Ei tarvitse osata deterministisiä sosiaalisia teorioita ymmärtääkseen sen lähes universaalin turvattomuuden joka vallitsee muslimi yhteisöissä näinä aikoina. Islamilainen maailmassa on meneillään tuhoista siirtymisen aika kausi.

Sama ekonominen ja tieteellinen muutos jonka Eurooppa kävi läpi viidessäsadassa vuodessa, on muslimi maailmassa ahdettu muutamaan sukupolveen. Esimerkiksi, vain kolmekymmentä Saudi-Arabian pääkaupunki oli vain läjä muta majoja, kuten se oli ollut jo tuhansia vuosia. Tänä päivänä, Riyadh on hi-tech megakaupunki lasitorneineen, cokis automaatteineen ja kiiltävine Cadilacceineen. Tämä on äärimmäinen esimerkki, mutta jossain määrin modernistumisen mullistukset on yleisiä jokaisessa muslimi yhteisössä, lukuun ottamatta, ehkä, kourallisessa syrjäisimpiä heimoja.

Tällaiset siirtymä ajat, jonka keskipakoiset voimat eivät anna minkään olla pysyvää, tekevät ihmiset hyvin epävarmoiksi. He etsivät jotain mistä pitää kiinni, jotain joka antaa heille identiteetin. Meidän tapauksessa, se jokin on yleensä Islam. Ja koska heidät on yleensä ohjattu siihen tämän psyykkisen epävarmuuden kautta, enemmin kuin normaalin kääntymisen ja uskon, heiltä puuttuu joitain luonnollisia uskonnollisia piirteitä, joita tarvitaan ja joita ei koskaan voida oppia kirjoista.

On helposti nähtävissä kuinka se toimii. Nuori arabi, ylisuuren perheen jäsen, kilpailee vaatimattomista töistä, hän ei voi mennä naimisiin koska on köyhä, ehkäpä siirtolainen nopeasti laajenevassa kaupungissa, hän tuntee itsensä kuin eksyneeksi autiomaahan ilman tienviittoja. Eräänä aamuna hän ottaa käteensä kopion Sayyid Qutbin lehtikioskilla ja kokee uudelleen syntymisen sillä sekunnilla. Tätä hän tarvitsee: välittömän varmuuden, kehykset joilla tulkinta maisemaa edessään, selvittää ongelmat ja kiristykset hänen elämässään ja ehkä vielä parempaa, mahdollisuuden tuntea itsensä ylivertaiseksi ja hallitsevansa asioita. Hän liittyy ryhmään, ja innostuneena pitääkseen uudelleen löytyneen varmuuden, hyväksyy sen yleisen ehdotuksen että kaikki muut ryhmät ovat erehtyneet.

Tämä ei tietenkään ole siten miten muslimin uskonnollinen kääntyminen pitäisi toimia. Sen kuuluisi olla älyllisen kypsymisen prosessi, jonka käynnistää jokin hyvin pyhä ihminen tai paikka. Tawba, sen perinteisessä muodossa, tuottaa iloisen elämänasenteen, tyydytyksen ja syvän kiintymyksen toisia kohtaan. Moderni tawba, kuitenkin, syntyy epävarmuudesta, usein tekee muslimeista rajoittuneita, suvaitsemattomia ja valikoivia. Vielä huomattavampaa on että se tuottaa ihmisiä joiden usko on, huolimatta sen näkyvästä kiihkosta, taipuvainen katoamaan yhtä yhtäkkisesti kuin se tulikin. Todellisen ravinnon puuttuessa, aktivistin sielu vain tulee nälkäisemmäksi ja riutuneemmaksi, kunnes se viimein kuolee.


SISÄINEN AKTIVISMI

Kuinka meidän tulisi vastata tähän sekasortoon? Meidän täytyy alkaa muistelemaan mihin Islam on. Kuten huomautimme aiemmin, meidän deen ei pohjimmiltaan ole ohjeiden käsikirja, jota pikkutarkasti seuraamalla saamme matkalipun paratiisin. Sen sijaan se on paketti sosiaalisia, älyllisiä ja hengellistä teknologiaa jonka tarkoituksena on puhdistaa ihmisen sydän. Koraanissa, Herra sanoo että Tuomiopäivänä mistään muusta ei ole meille hyötyä muuta kun vakaasta sydämestä (qalbun salim). (3.suura 26:89. Malliesimerkki on Abrahamilainen: katso suura 37:84) Ja kuuluisassa hadithissa, Profeetta, rauha ja siunaukset olkoon hänen kanssaan, sanoo ” Totisesti vartalossa on pala lihaa. Jos se on luja, koko vartalo on luja. Mutta jos se on turmeltunut, koko vartalo on turmeltunut. Totisesti, se on sydän.”

Ottaen huomioon tämän määräykseen, jonka alle kaikki muutkin Islamin määräykset sisällytetään, ja joka yksin antaa niille tarkoituksen, oppineet ovat kehittäneet tieteen, ilm (tiede), jolla analysoidaan sydämen ”tiloja” ja niitä tapoja joilla se tuodaan tähän lujuuden tilaan. Ajan kuluessa tämä tiede sai nimen tasawwuf, suomeksi ”suufismi”- perinteinen luokitus, jota voidaan nykypäivänä kutsua älykkäästi ”Islamilaiseksi psykologiaksi”.

Tässä vaiheessa, monet kädet nousevat ylös ja hyvin harjoitellut vastalauseet kaikuvat. On elintärkeää ymmärtää että valtalinjan suufismi ei ole, eikä koskaan ole ollut, opillinen järjestelmä, koulukunta - madhhab. Sen sijaan se on, näkemyksiä ja käytäntöjä joita käytetään monessa islamilaisessa madhhabissa; toisin sanoen se ei ole maddhab se on ilm (tiede). Ja kuten useimmat muutkin islamilaiset ulumit, sitä ei tunnettu nimellä tai sen myöhemmin kehittyneessä muodossa, Profeetan (rauha ja siunaukset hänelle) tai hänen Kumppaneiden aikana. Se ei tee siitä yhtään sen vähemmän laillista. On monia Islamilaisia tieteitä, jotka saivat muotonsa vasta vuosia Profeetan jälkeen: usul al-fiqh esimerkiksi ja lukemattomat hadithien tekniset määritelmät.

Tämä, tietenkin, tuo meidät usein väärinymmärretyllä alueella sunnasta ja bid´asta, kaksi käsitettä joita nykyaikaiset aktivistit heiluttelevat tylsinä aseinaan, mutta jotka on törkeästi väärinymmärretty. Klassisten orientalistien teesi on tietenkin että Islam on ”hedelmätön seemiläinen uskonto” joka on epäonnistunut yhdistelemään mekanismeja omaan kehitykseensä ja on kivettynyt perustajansa kuolemaan. Tämä on kuitenkin hölynpölyä joka perustuu yhdeksännentoista vuosisadan historioitsijoiden etniseen determinismiin. He ovat muokanneet aikaisten orientalismin syntetisaattoreiden (Muir, Le Bon, Renan, Caetani) näkemyksiä. Islam uskontona, joka on suunniteltu ajan loppuun saakka, on todistanut olevansa huomattavan sopeutuvainen nopeasti muuttuviin olosuhteisiin jotka ovat tyypillisiä tälle viimeiselle ja kaikkein kaoottisimmalle ajalle historiassa..

Mitä on bid´a klassisen Islamin lain määritelmän mukaan? Me kaikki tiedämme kuuluisan hadithin:
Varokaa asioita jotka ovat vasta alkaneet, koska jokainen vasta alkanut asia on uudistus, jokainen uudistus on harhaanjohtamista ja jokainen harhaanjohtaminen on Helvetissä. (4. Tämä hadith on tosiasiassa esimerkki takhsis al- ammista: yleinen käytäntö usul al-fiqhistä jolla ilmeisen epäpätevä lausunto pätevöidään jotta vältetään ristiriidat jonkin toisen välttämättömän periaatteen kanssa. Katso lisää esimerkkejä: Ahmad ibn Naqib al-Misri, Reliance of the Traveller, tr. Nuh Ha Mim Keller [Abu Dhabi, 1991, CE), 907-8]

Tarkoittaako tämä, että kaikki mitä Islamiin tuodaan ja joita Muslimien ensimmäinen sukupolvi ei tuntenut, torjutaan? Klassinen ulema ei hyväksy niin kirjaimellista tulkintaa.

Otetaan määritelmä Imam al-Shafi´ilta, universaalisti hyväksytyltä auktoriteettilta Sunni Islamissa. Imam al-Shafi´i kirjoittaa:

On kahdenlaisia tuotuja asioita (muhdathat). Toinen on Koraanin tekstejä tai sunnaa vastaan, tai se on kerrottu aikaisilta muslimeilta (athar) tai muslimien yhteisymmärryksessä (ijma´): tämä on ”harhaanjohtamisen uudistus” (bid´at dalala). Toinen taas on itsessään hyvä ja eikä sisällä mitään ristiriittaisuutta näiden auktoriteettien kanssa; tämä on ”ei-tuomittava uudistus” (bid´a ghayr madhmuma). (5. Ibn Asakir, Tabyin Kadhib al-Muftari (Damascus, 1347),97.)

Perus ero hyväksytyn ja ei-hyväksytyn bid´an muotojen välillä ja se tunnustetaan klassisen uleman ylivoimaisessa enemmistössä. Joidenkin mukaan, esimerkiksi al-Izz ibn Abd al-Salam (yksi suurista islamin historian mujtahidseista) uudistukset ovat viiden Sharia lain määrityksen alla: välttämätön (wajib), suositeltava (mubah), vastenmielinen (makruh) ja kielletty (haram). (6. Mainittu Muhammad al-Jurdani, al-Jawahir al-lu´lu ´iyya fi sharh al Arba´in al-Nawawiya (Damascus, 1328), 220-1.)

Kategorian “välttämättömät uudistukset” alla, Ibn Abd al-Salam antaa seuraavat esimerkit: Koraanin ja Islamin lakien kirjoittaminen muistiin ajassa jolloin on pelkoa että ne katoavat, Arabian kieliopin opiskelu jotta voidaan ratkaista kiistoja koskien Koraania ja filosofisen teologian (kalam) kehittäminen jolla osoitetaan vääräksi Mu´taziliten väitteet.

Kategoria kaksi on “suositeltavat uudistukset”. Tämän otsikon alle ulema listaa teot kuten madrasojen rakentamine, kirjojen kirjoittaminen hyödyllisistä islamilaisista aiheista, syvällisemmän arabian kielen opiskelun.

Kategoria kolme on “sallitut” tai “neutraalit uudistukset” joka sisältää maallisia tekoja kuten jauhojen sihtaaminen ja talojen rakentaminen tyylillä joita ei tunnettu Medinassa.

Kategoria neljä on ”vastenmieliset uudistukset”. Tämä sisältää rikkomukset kuten moskeijoiden ja Koraanin ylikoristelu.

Kategoria viisi on “kielletyt uudistukset”. Tämä sisältää laittomat verot, oikeus antaa tuomioita niillä jotka ei ole päteviä niitä antamaan ja lahkomaiset uskomukset ja käytännöt jotka törkeästi ovat vastaan Koraanista ja Sunnasta tunnettuja periaatteita.

Yllä oleva bid´an luokittelu on normaali klassisessa Shari´a kirjallisuudessa ja se on hyväksytty neljässä oikeaoppisen fiqhin koulussa. Tästä on ollut vain kaksi merkittävää poikkeusta Islamilaisen ajattelun historiassa: Zahiri koulu Ibn Hazmin esiin tuomana, ja yksi Hanbali maddhabin siipi, jonka esitteli Ibn Taymiya, joka menee klassista ijma´a vastaan tässä asiassa ja väittää että kaikki uudistusten muodot, hyvät tai huonot, ovat epäislamilaisia.

Miksi nyt sitten, niin monet Muslimit uskovat, että uudistukset, kaikissa muodoissa, ovat ei hyväksyttyjä Islamissa? Yhtä tekijää on jo käsitelty: henkiset kompleksit joita epävarmuus tuo ja jotka tuovat ihmiset löytämään turvaa absoluuttisista ja kirjaimellisista tulkinnoista. Toinen tekijä löytyy hyvin rahallisesti tuetun neo-Hanbali madhhabin, Wahhabismin, vaikutuksesta ja jonka johtajat ovat kuuluisia siitä että he torjuvat kaikki kehityksen mahdollisuudet.

Joka tapauksessa, varustettuna tällä sivistyneemmällä ja klassisella tiedostamisella Islamin kyvystä vastata ja mukautua uusiin asioihin, me voimme ymmärtää kuinka Muslimi sivilisaation oli mahdollista niin nopeasti tuottaa uusia akateemisia periaatteita joilla käsiteltiin uusia ongelmia kun niitä ilmeni.

Islamilainen psykologia on tyypillinen uudelle ulumille, joka huolimatta että se on piilevästä ja epäsuorasta muodosta Koraanissa, oli ensimmäiseksi systematisoitu Islamilaisessa kulttuurissa aikaisessa Abbasidin ajanjaksolla. Kun katsotaan sen tärkeyttä minkä Koraani liittää ”lujan sydämen” saamiseen, emme voi yllättyä löytäessämme Islamilaisen psykologian vaikutuksen olleen massiivisen ja kaiken kattavan. Muotoa antavat Islamin ensimmäiset neljä vuosisataa, ajalla jolloin suuret tafsirin, hadithin, kieliopin ja niin edespäin työt luotiin, ulema keskittyi myös al-qalb al-salim:in ongelmaan.

Ensimmäiseksi tämä oli nähtävissä kun, seuratessaan Tabi´in esimerkkiä, monet aikaiset askeetikot, kuten Sufyan ibn Uyayna, Sufyan al-Thawri ja Abdallah ibn al-Mubarak, keskittyivät heidän huolensa nimenomaan sydämen puhdistamisen taiteeseen. Heidän suosittelemiaan metodeja olivat usein toistuva paasto ja yörukoukset, ajoittaiset retriitit ja keskittyminen murabataan: palveleminen vapaaehtoisina taistelijoina Vähä-Aasian raja linnoituksissa.

Tämän tyyppinen herännäinen suuntautuminen ei ollut vähimmässäkään määrin systemaattista tällä ajanjaksolla. Se oli löyhä kategoria joka käsitti kaikki Muslimit jotka etsivät pelastusta Profeetallisien luopumisen hyveiden kautta. Niitä olivat vilpittömyys ja syvä omistautuminen ilmestykselle. Näitä miehiä ja naisia puhuteltiin usein al-bakka´un:eina, ”itkijöinä”, heidän Tuomiopäivän pelkonsa vuoksi, tai zuhhad:eina, askeetikkoina tai ubbad:eina, ”lakkaamattomina palvojina”.

Kolmannelle vuosisadalle tultaessa kuitenkin alamme löytää kirjoituksia, jotka voidaan ymmärtää kaipauksena erillään olevalle hengelliselle koululle. Lisääntynyt ylellisyys ja materialismi Abbasidin urbaanissa yhteisössä sai monet muslimit kampanjoimaan Profeetan ajan yksinkertaisuuden palauttamisesta. Sydämen puhtaus, myötätunto toisia kohtaan ja jatkuva Jumalan muistelu olivat tämän trendin tunnus piirteet. Löydämme viittauksia muhasaban metodiin: itse tutkiskelu jolla löydettäisiin aikomuksen epäpuhtaudet. Myös riyada (itsekuri) oli huolenaiheena.

Tähän mennessä myös Koraanisen psykologian pääpiirteet olivat muodostuneet. Huomattiin, että ihminen muodostuu neljästä ainesosasta: ruumiista (jism), mielestä (aql), hengestä (ruh) ja minästä (nafs). Kaksi ensimmäistä ei kaipaa kommentteja. Vähemmän tuttuja (ainakin modernin opin ihmisille) ovat kolmas ja neljäs kategoria.

Henki on ruh, piilevä yksilön ydin, joka selviää kuolemasta. Sitä on vaikea ymmärtää rationaalisesti ja se on osa Jumalalallista inspiraatiota, kuten Koraani sanoo:

”He tekevät sinulle myöskin kysymyksiä Hengen suhteen. Vastaa: ”Henki lähtee Herrani sanoista, mutta teille on annettu sangen vähän oikeata tietoa” (7. Koraani 17:85)

Aikaisten Islamilaisten psykologien mukaan, ruh on aineeton todellisuus mikä leviää joka puolelle kehoon mutta sen keskittyy sydämeen, qalbiin. Se edustaa sitä osaa ihmisessä joka ei ole tästä maailmasta ja mikä yhdistää hänet hänen Luojaansa ja se, jos hän on onnekas, mahdollistaa hänet näkemään Jumalan seuraavassa maailmassa. Kun synnymme, ruh on puhdas ja koskematon. Kun vihkiydymme tämän maailman häiriötekijöille, se kuitenkin peittyy ”ruosteeseen” (ran) mistä Koraani puhuu. Ruoste muodostuu kahdesta asiasta: synneistä ja häiriötekijöistä. Kun nämä itsekurin kautta saadaan karkotettua niin että palvoja on suojassa synneiltä ja keskittyy täysin välittömään Jumalan läsnäoloon ja todellisuuteen, niin ruoste sulaa ja ruh on jälleen kerran vapaa. Sydän on luja ja pelastus ja läheisyys Jumalaan on saavutettu.

Tämä kuulostaa kyllin yksinkertaiselta. Kuitenkin, aikaiset muslimit ajattelivat että näin arvokkaat asiat tulevat vain sopivaan hintaan. Sydämen Augeanin tallien siivous on kaikkein musertavin haaste. Ulkoinen yhdenmukaisuus uskonnon sääntöihin on suhteellisen yksinkertaista mutta on vasta ensimmäinen askel. Huomattavasti haastavampaa on käytäntö jota kutsutaan nimellä mujahada: päivittäinen taistelu omaa itseään, nafsia, vastaan. Kuten Koraani sanoo:

”Mutta se, joka pelkää Herransa tulemista ja hillitsee sielunsa alhaiset himot saa totisesti paratiisin asunnokseen.” (8. Koraani 79: 40-41)

Tästä johtuen Sufi määräys:

“Teurasta egosi mujahadan veitsillä”. (9. al-Qushayri, al-Risala (Cairo, n.d.), l, 393.)

Kun nafs on kurissa, sitten sydän on kirkas ja hyveet jalostuu siitä helposti ja luonnollisesti.

Koske sen maalina ei ole mikään vähempi kuin pelastus, tämä elintärkeä islamilainen tiede on johdonmukaisesti esitetty suurten klassisen islamin oppineiden toimesta. Kun taas nykyään on monia muslimeja, jotka ovat saaneet vaikutteita joko Wahabbien tai Orientalistien agendoista, jotka uskovat että suufismi on aina ollut jotakuinkin vain marginaalisesti olemassa islamissa, todellisuus on että ylivoimainen enemmistö klassisista oppineista oli aktiivisesti tekemisissä suufismin kanssa.

Aikaiset Khurasanin Shafi´i oppineet: al-Hakim al-Nisaburi, Ibn Furak, al-Qushayri ja al-Bayyhaqi, olivat kaikki suufeja jotka muodostivat yhteyksiä rikkaimmassa Abbasidin Islamin akateemisessa perinteessä, joka kulminoitui Imam Hujjat al-Islam al-Ghazalin saavutukseen. Ghazali itse, noin kolmen sadan kirjan kirjoittaja, sisältyen ratkaisevasti kiistattomat Arabi filosofian ja Ismailin teokset, kolme laajaa Shafi´i fiqh tekstikirjaa, parhaiten tunnetun painoksen usul al-fiqhistä, kaksi työtä logiikasta ja useita teologisia tutkielmia, myös jätti meille klassisen puhdasoppisen suufismin arvioinnin: Ihya Ulum al-Dinin, kirjan josta Iman Nawawi lausui:

”Jos kaikki Islamin kirjat, paitsi Ihya´, katoaisivat, se riittäisi korvaamaan ne kaikki.” (10. al Zabidi, Ithad al-sada al-muttaqin (Cairo, 1311),l,27

Imam Nawawi itse kirjoitti kaksi kirjaa jotka kertovat hänen velastaan suufismille, toisen nimi on Bustan al-Arifin (eng. Garden of the Gnostics) ja toinen on nimeltään al-Maqasid (julkaistiin hiljalleen englannin kielisenä käännöksenä, Sunna Books, Evanston II. kääntänyt Nuh Ha Mim Keller).

Myös Malikien keskuudessa suufismi oli suosittua. Al-Sawi, al-Dardir, al-Laqqani ja Abd al-Wahhab al-Baghdadi olivat kaikki suufismin kannattajia. Kairolainen maliki asianajaja, Abd al-Wahhab al-Sha´rani määrittelee suufismin näin:

” Suufien polku rakentuu Koraanista ja Sunnasta ja perustuu elämiseen puhdistuneiden ja profeettojen moraalin mukaisesti. Sitä ei voi syyttää, paitsi jos se loukkaa selvää lausuntoa Koraanista, sunnasta tai ijmasta. Jos se ei ole ristiriidassa näiden lähteiden kanssa, silloin ei ole mitään mikä tuomitsisi sen, paisti erään oma alhainen mielipide toisista, tai tulkintoja joita tehdään rehennelläkseen, mikä on laitonta. Ei kukaan kiellä Suufien statusta paitsi joku tietämätön.” (11. Sha´rani, al-Tabaqat al-Kubra (Cairo, 1347), l, 4.)

Hanbali sufismia ei tarvitse katsoa sen kauemmaksi kuin kunnioitettuihin henkilöihin Abdallah Ansari, Abd al-Qadir al-Jilani, Ibn al-Jawzi ja Ibn Rajab.

Itse asiassa, käytännössä kaikki suuret keksiaikaisen islamin tähdet: al-Suyuti, Ibn Hajar al-Asqalani, al-Ayni, Ibn Khaldun, al-Subki, Ibn Hajar al-Haytami; tafsirien kirjoittajat kuten Baydawi, al-Sawi, Abu´l-Su´ud, al-Baghawi ja Ibn Kathir (12. On totta, että Bidayassaan Ibn Kathir kritisoi joitain myöhempiä suufeja. Siitä huolimatta, hänen Mawlidissaan, jossa hän pyysi oppilaitaan resitoimaan joka vuosi Profeetan siunattuna syntymäpäivänä, hän tekee hänen henkilökohtaisen velkansa konservatiiviselle ja selväpäiselle suufismille hyvin selväksi); aqidan kirjoittajat kuten Taftazani, al-Nasafi, al-Razi: kaikki kirjoittivat tukeakseen suufismia. Islamin historian suurten dynastioiden ulemat, sisältäen ottomaanit ja mogulit, olivat syvästi yhteydessä suufi käsitteeseen, pitäen sitä yhtenä tärkeimmistä ja välttämättömimmistä islamilaisista tieteistä.

Lisää varmuutta suufismin Islamilaiseen lainmukaisuuteen tarjoaa sen kannattajien innokkuus viedä islamia yli islamilaisen maailman rajojen. Islamisaatio Intiassa, mustassa Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa tapahtui vaeltelevien suufi opettajien työn kautta. Niin ikään, Islamilainen jihadin velvollisuutta on kannatettu erityisellä vimmalla suufi määräysten puolelta. Kaikki suuret yhdeksännentoista vuosisadan jihadistit: Uthman dan Fodio (Hausa maa), al-Sanousi (Libya), Abd al-Qadir al-Jaza´iri (Algeria), Imam Shamil (Daghestan) ja Padre Rebellionin (Sumatra) johtajat olivat aktiivisia suufismin harjoittajia, kirjoittaen siitä laajasti ollessaan sotaretkillään. Mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta kuin väite että suufismi edustaisi passiivista ja epäsotilaallista Islamin muotoa.

Nämä kaikki huomioon ottaen, me kohtaamme paradoksin. Kerta suufismi on ollut niin arvostettu osa
Muslimien älyllistä ja poliittista elämää läpi meidän historiamme, miksi nykyään vihaisia vastalauseita esitetään sitä vastaan? Siihen on kaksi perustavaa laatua olevaa syytä.

Ensinnäkin, tässä on taas läpitunkeva Orientalisti oppineiden vaikutus, joka, ainakin ennen vuotta 1922
kun Massignon kirjoitti hänen Essai sur les origines de la lexique technique, olivat sitä mieltä että jokin niin hauras ja syvällinen kuin suufismi ei koskaan olisi voinut kasvaa niin pohjimmiltaan ”karussa ja legalistisessa” Islamin maaperässä. Muslimeiden kielelle käännetyt orientalistiset työt vaikuttivat avainasemissa oleviin muslimi modernisteihin, kuten Muhammad Abduh myöhemmissä kirjoituksissaan alkoi kyseenalaistaa suufismin tutkielmien keskeisyyttä ja jopa lainmukaisuutta Islamissa.

Toinen syy on Wahhabi da´wan esiintulo. Kun Muhammad ibn Abd al-Wahhab, noin kaksi sataa vuotta sitten, liittoutui Saudi heimon kanssa ja hyökkäsi naapuri klaaneihin, hän teki niin perimmiltään neo-Kharijite islamin version alaisuudessa. Vaikkakin hän vetosi Ibn Taymiyaan, hänellä oli jopa varauksia hänen suhteensa. Itse Ibn Taymiya, vaikkakin hän oli kriittinen tiettyjen suufi ryhmien liiallisuudesta, hän oli sitoutunut valtavirta suufismiin. Tämä on selvää, esimerkiksi, Ibn Taymiyan työssä Sharh Futuh al-Ghayb, joka on joidenkin teknisten seikkojen selitysteos kirjasta the Revelations of the Unseen, avain teos kuudennen vuosisadan Bagdadin pyhimykseltä, Abd al-Qadir al-Jilanilta. Läpi Ibn Taymiyan töiden hän esittää itsensä lojaalisena al-Jilanin opetuslapsena, jota hän aina kutsuu shaykhunaksi (”meidän opettajamme”). Tämä Qadiri kytkös vahvistuu myöhemmässä Qadiri tariqan kirjallisuudessa, joka kertoo että Ibn Taymiya oli avain asemassa silsilassa, Qadiri opetuksien siirtämisen ketjussa. (13. Katso G. Makdisin artikkeli ”Ibn Taymiyya: A Sufi of the Qadiriya order” joka löytyy American Journal of Arabic Studies:ta 1973)

Ibn Abd al-Wahhab kuitenkin meni tästä huomattavasti pidemmälle. Hän kasvoi Najdin erämaassa keski Arabiassa, hänellä oli hyvin vähän mahdollisuuksia tutustua valtalinjan muslimi oppineistoon. Itse asiassa kun hänen da´wansa ilmestyi ja tuli kuuluisaksi, sen ajan oppineet ja muftit käyttivät siinä tilanteessa kuuluisaa Najdin hadithia:

Ibn Umar kertoi Profeetta (olkoon siunaukset ja rauha hänen kanssaan) sanoneen ” Jumala, siunaa meitä meidän Syyriassa; Oi Jumala, siunaa meitä meidän Jemenissä.” Ne jotka olivat läsnä sanoivat: ”Ja meidän Najdissa, oi Jumalan lähettiläs!” mutta hän sanoi ” Oi Jumala, siunaa meitä meidän Syyriassa; Oi Jumala, siunaa meitä meidän Jemenissä” Ne jotka olivat läsnä sanoivat, ” Ja meidän Najdissa, Oi Jumalan lähettiläs”. Ibn Umar sanoi että hän ajatteli hänen sanoneen kolmannella kerralla:

”Maanjäristyksiä ja eripuraa (fitna) on siellä ja sieltä tulee nousemaan paholaisen sarvi.” (14. Kertoi Bukhari)

Ja on huomioon otettavaa että lähes ainutlaatuisesti Islamin maiden joukosta, Najdista ei ole koskaan tullut maineikkaita oppineita.

Wahabbi da´wa, jonka perustukset sijaitsevat Najdissa, kuitenkin alkoi kuulua voimakkaammin Saudien öljy varojen lisääntyessä. Monet, jopa useimmat, Islamilaiset kustantamot Kairossa ja Beirutissa ovat nyt Wahhabi organisaatioiden tukemia, joka estää niitä julkaisemasta perinteisiä Suufismin teoksia, ja estävät pääsyn muihin töihin, joita pidetään ei hyväksyttävinä wahabbistien oppijärjestelmässä.

Neo-Kharijitinen wahhabismin luonne tekee siitä suvaitsemattoman kaikille muille islamilaisen ilmaisun muodoille. Kuitenkin, koska sillä ei ole omaa yhtenäistä fiqhia, se torjuu oikeaoppiset madhhabit, ja sillä on vain kaikkein yksinkertaisin ja primitiivisin antropomorfinen aqida, sillä on sujuva, ameebamainen taipumus tuottaa jakautumista ja alijakaantumista sitä tunnustavien keskuudessa. Enää ei islamilaisia ryhmiä liitä yhteen vakaa madhhab ja Ash’ari (tai Maturidi) aqida. Sen sijaan, he yrittävät itse päätellä ominpäin shari’aa ja aqidaa Koraanista ja Sunnasta. Tuloksena on kauhistuttava jakaantumisen ja konfliktien tila joka vääristää modernin salafien olotilan.

Tällä kriittisellä hetkellä meidän historiassamme, Ummalla on vain yksi realistinen toivo selviytyä, ja se on palauttaa ”keskitie”, jota määrittelee sivistynyt klassinen konsensus joka muodostui tuskallisten väittelyiden ja opin vuosisatojen aikana. Tämä konsensus yksin todistettavasti mahdollistaa luomaan pohjan yhtenäisyydelle. Mutta se saavutetaan vain jos me parannamme sydämemme tilaa, ja täytämme ne Islamilaisilla välittämisen, kunnioittamisen, suvaitsevaisuuden ja sovittelun hyveillä. Sisäinen reformi, joka on perinteinen suufismin kompetenssi, on edellytyksenä yhtenäisyyden palauttamiselle Islamilaisessa liikkeessä. Se toinen vaihtoehto tulee luultavammin jatkumaan ja tuskallinen epäonnistuminen toteutumaan.

Tämä on suomen kielinen käännös alkuperäisestä versioista joka on julkaistu täällä:

http://www.sunnipath.com/library/Articles/AR00000138.aspx



Back to top Go down
 
Islamilainen Hengellisyys- unohdettu Vallankumous (A Finnish Article)
View previous topic View next topic Back to top 
Page 1 of 1
 Similar topics
-
» What is Article 140 of the Iraq Constitution??
» The government allocated 172 billion Iraqi dinars for the implementation of Article 140
» Alwani calls for amending Article 40 of Budget Law for 2012
» Details of a new agreement with the United States of America Read more: http://www.iraqi.dk/news/index.php?option=com_content&view=article&id=36351:2012-09-03-00-33-27&catid=101:2009-08-03-21-12-30&Itemid=375#.UEZCm9YiYeg#ixzz25Xwli6vl
» Office of Article 140 in Wasit distributes more than 1,600 instrument bank to beneficiaries

Permissions in this forum:You cannot reply to topics in this forum
The Islamic Haven :: Spiritualities :: Miscellaneous-
Jump to: